Viime viikon kuulumisia ja miehekäs rakkausaforismi

Kävimme alkuviikosta vanhempieni luona ilmeisesti täyshoitohotellissa. Meillä kun vesi haetaan pääsääntöisesti kylältä kymmenen litran tonkilla, käytetään sadevettä ja omasta kaivosta silloin kun siellä vettä on, ostimme vanhanaikaisen pulsaattoripesukoneen, jotta saamme pyykit pestyä. Se ei kuitenkaan ole vielä käytössä, joten kysyin äidiltäni, saammeko ottaa vähän pyykkiä mukaan pestäväksi heillä. Vähän pyykkiä olikin samanlainen asia kuin pieni kuorma tavaraa. Sitä oli. Paljon. Sanoin äidilleni, että hoidamme pyykkivuoremme kyllä itse jos saamme vain lainata heidän konettaan. En ehtinyt kissaa sanoa kun äiti oli jo ladannut pesukoneen täyteen ja ennen kuin ehdin edes ajatella, että otan kuivat pyykit pois narulta, ne olivatkin jo ilmestyneet minun vanhaan huoneeseeni viikattuna siisteihin pinoihin. Jossain vaiheessa äitini kysyi minulta, haluanko vaatteet silitettyinä. Huh, palvelu pelaa ilmeisesti, vaikka tytär onkin jo ainakin omasta mielestään aikuinen. Vähän jopa nolotti kun äitini mukisematta pesi pyykkimme, laittoi kuivumaan ja viikkasi. Yritin sanoa, että ei hänen tarvitse, mutta sain vastaukseksi vain, että "No mutta kun mä niin tykkään kun saan vähä häärätä." Isäni lahjoi minua taskulampulla ja ostalampulla kun menin sanomaan, että yhtenä iltana oli niin pimeää töihin lähtiessäni, että en löytänyt edes autoani pihasta. Otsalamppu olikin mallia "Tällä valaisee koko pitäjän ja puolet naapuripitäjästä." Varmasti kiitän isääni talven pimeinä iltoina kun pitäisi hakea puita pilkkopimeässä.

Kävimme kyläilemässä myös molempien isovanhempieni luona ja totesin, että Retku on kyllä yhden sortin mummonhurmaaja. Välillä mietin, että minua ei välttämättä olisi edes tarvittu mukaan, sillä Retku sopi mummojeni ja pappojeni kanssa omatoimisesti, milloin menemme seuraavan kerran kylään ja vaihtoi kuulumisia kuin olisi tuntenut heidät aina, vaikka todellisuudessa hän on nähnyt heitä vasta muutamia kertoja. Toisen pappani kanssa Retku käpisteli kaikki papan metsästysaseet läpi ja heidän jutellessaan ihan pystyin näkemään, miten kuvitteelliset hylsyt lentelivät kun he pääsivät vauhtiin. Olen myös huomannut, että Retku ja toinen mummoni ovat korviaan myöten rakastuneita toisiinsa. Kumpikin kehuu minulle toista minkä ehtii. Retku sanoi joskus, että mummoni on juuri sellainen mummo kuin kaikilla pitäisi olla ja että nyt Retku ymmärtää, miksi minä ja minun äitini olemme pelkkää sydäntä. Mummoni taas sanoo Retkusta, että hän on löytö, suloinen, miellyttävä ja ihmettelee, missä minä olen pitänyt Retkua piilossa ja enhän meinannut päästää tuollaista aarretta karkuun. Mummo, en aio päästää, lupaan sen!

Teen töitä lähinnä viikonloppuöisin tunnin ajomatkan päässä olevassa isommassa kaupungissa. Eilen heräsin aikaisin aamulla ja yritin myöhemmin tuloksetta ottaa päiväunia, että jaksaisin töissä seuraavan yön, ja ajaa vielä töiden jälkeen kotiinkin. Pyörin ja hyörin yli neljä tuntia eikä uni tullut, joten vähän kiukkuisena nousin ylös ja aloin valmistautumaan töihin. Retku keitti minulle kahvia ja teki leivät, että saisin syödä ja jaksaisin töissä. Hän myös kysyi, haluanko saunaan kun tulen töistä aamulla. Ihmettelin, että Retkuhan nukkuu umpiunessa kun tulen kotiin. Hän ilmoitti laittavansa herätyskellon soimaan aamuyöllä ja ryhtyvänsä lämmittämään puusaunaa, jotta se olisi valmis kun olen kotona. Mietin itsekseni, että ei minun kyllä kovin vaikeaa ole pitää mummolleni antamaa lupausta. Kuka muka tuollaisesta aarteesta haluaisi luopuakaan? Hymyilin koko tunnin ajomatkan töihin ja vielä koko yön töissä. Taputtelin itseäni olkapäälle ja mietin, mitä ihmettä olen tehnyt, että minulla tuollainen Retku on.

Teimme eilen Retkun kanssa pihahommia, joita emme ole ehtineet saaneet aikaiseksi tehdä aikaisemmin. Kannoimme ympäriämpäri tonttia löytynyttä puuroskaa samaan kasaan ja poltimme kasan. Seurailin vierestä kun Retku teki klapeja, jonka jälkeen minä heittelin klapit puuvajaan. Kirveen heiluttelu näytti todella helpolta. En ole oikeastaan koskaan aiemmin koskenut kirveeseen muuta kuin lähinnä siirtänyt sellaisen paikasta toiseen. Olin ihan varma, että se sujuisi minultakin kuin vettä vain. Tietenkin, miksei muka sujuisi? Pyysin Retkulta, että hän antaisi minunkin kokeilla ja neuvoisi, miten homma sujuu. Retku etsi minulle oksattoman, täysin kuivan puupöllin, joka minun tulisi halkaista, neuvoi minua, miten täytyy seistä, kuinka kaukana ja missä asennossa. Sen jälkeen hän opetti minulle oikeanlaisen lyönnin ja antoi pari vinkkiä, miten sellaisen pöllin saa halki. Ja minä yritin. Ja yritin. Ja yritin. Ihmettelin jo, että onkohan tässä kirveessä jotain vikaa, sillä en voinut uskoa, että se ei ole niin helppoa kuin miltä se näyttää. Noin kahdenkymmenen hyvin tähdätyn (?) osuman jälkeen sain kuin sainkin pöllin halki ja hihkuin riemusta. Olin onnistunut vain kerran lyömään ohi, jolloin kirves heilahti jalkojeni välistä. Pääni päällä välähti lamppu: *dingdingding* ai tämän takia pitää seistä aika leveässä haara-asennossa! Elämäni ensimmäisen jotenkuten onnistuneen klapinteon jälkeen siirryin hyvin vaatimattomana ihmisenä ollenkaan itseäni kehumatta ja ylistämättä omalle paikalleni heittelemään Retkun tekemät kalpit vajaan ja jatkoin Retkun ähertämisen seurailemista. Jossain vaiheessa Retku otti työn alle todella oksaisen mäntypöllin. Aikansa siinä äherrettyään ja puhistuaan Retku sihisi hampaidensa välistä: "Mikään ei ole vahvempaa kuin tosirakkaus. Paitsi männynoksa. Ja Apache-helikopteri."

Luonnon valintakoe osa 1

Nyt on vihoviimeisetkin tavarat tyhjennetty yksiöstä ja jokainen tavara on paikoillaan punaisessa tuvassa. Viime tekstissä mainitsemani pieni kuorma tavaraa, joka menee vanhemmilleni säilytykseen osoittautuikin ei-niin-pieneksi. Kaikki on kai suhteellista, mutta en välttämättä kutsuisi pieneksi kuormaksi sitä, että vanhempani ajelivat kotiinsa mukanaan suuri kolmimetrinen peräkärry ja farmariauto täynnä tavaraa. Mistä sitä oikein kertyy? Kuka sitä on kaappeihini tunkenut? Mitä ihmettä minä olin kuvitellut tekeväni esimerkiksi hotellin pienellä palasaippualla? Jotain ilmeisesti, sillä sellaisiakin löytyi laatikoista. Kylpyhuoneen kaapit olivat täynnä shampoopulloja ja suihkusaippuoita, joissa oli jäljellä pieni tippa purkin pohjalla. Pula-aikaanko minä olin varautunut?  Nyt kaikki on kuitenkin tyhjennetty ja lajiteltu ja oikeissa osoitteissa.

Tein äitini kanssa loppusiivouksen asunnossa ja sen jälkeen jäin hetkeksi yksin ihmettelemään tyhjyyttä. Kävin pikakelauksella läpi kaikkea, mitä asunnossa oli tapahtunut, hyviä ja huonoja asioita. Pieni haikeus tuli kaihertamaan jonnekin silmännurkkien tienoille. Minulla on taipumusta olla joissakin asioissa hieman tunteikas, joten kun suljin tyhjän asunnon oven takanani ja pudotin avaimen postiluukusta sisään, ajattelin, että yksi ovi sulkeutuu ja yksi vaihe elämässä päättyy. Käännyin rappukäytävässä ympäri ja jatkoin mielessäni ajatusta, että ovi on suljettu ja nyt käännetään katse toiseen suuntaan.

Tällä viikolla (, jota Retku kutsuu punaisen tuvan intensiivikurssiksi) olen totutellut arkirutiineihin. Niitä onkin hurjasti enemmän kuin pienessä kerrostaloyksiössä! Jokainen aamu on alkanut sillä, että olen tehnyt puuhellaan tulet ja lämmittänyt tiskivedet isossa kattilassa hellan päällä. Pihassa on kyllä kaivo, mutta veden määrä siinä on luonnollisestikin riippuvainen sateen määrästä, ja koska haemme joka tapauksessa kylältä puhdasta juomavettä, sitä haetaan kerralla niin paljon, että sitä voi käyttää kaikkeen muuhunkin. Iltaisin minä olen lukenut kirjoja (haimme eilen myös molemmille kirjastokortit!) ja Retku on pelannut Pleikkaria. Eilen huomasin ystävän kanssa puhelimessa puhuessani käyttäväni luontevasti tästä paikasta sanaa koti. Parina päivänä kävimme "isolla kirkolla" kolmenkymmenen kilometrin päässä ostamassa kaikkea mahdollista tarpeellista ruuasta traktorin akkuun. Olen nauttinut kotona olemisesta, tehnyt hyviä ruokia ja ihmetellyt sitä, miten paljon hidastemposemmaksi elämä on muuttunut. Teimme myös yhtenä päivänä minulle muistilistan, mitä kaikkea täytyy tehdä aina ennen kuin lähtee kotoa. Listassa on tällä hetkellä kahdeksan kohtaa ja Retkun mukaan nopea lähtö kotoa talvella tarkoittaa noin kahta tuntia, jolloin käydään läpi listan jokainen tehtävä.

Toissailtana tein elämäni ensimmäisen porkkanakakun. Kysyin Retkulta edellisenä päivänä toiveita, mitä leipoisin ja vastauksena oli sekunnin sadasosassa porkkanakakku. Se on hänen herkkuaan ja hän sanoi sen olevan "vaimon tulikoe". Eilen aamulla maistoimme kakkua ja Retkun tuomio oli: "Täydellistä. Hyväksytty! Musta tulee lihava ja onnellinen. Mä oon jo onnellinen, joten I might as well be fat."

Tällä hetkellä minä odottelen, että tiskivesi jäähtyy, ja Retku häärii ulkona. Mainitsin edellisessä kirjoituksessani, että teimme pihahommia viikon edestä yhtenä päivänä. Niihin kuului muun muassa vanhan navetan edustan siivous. Siihen oli kerääntynyt hämmentävä määrä roinaa ja rojua ja suoraan sanottuna roskaa. Lajittelimme kasan poltettaviin, kaatopaikalle vietäviin ja säästettäviin. Poltettavat rojut ovat odotelleet sopivaa päivää, jolloin ne voisi laittaa palamaan. Retku lähti jokin aika sitten ulos ja kertoi laittavansa traktoriin uuden akun kiinni ja käyttävänsä kesädieselit koneesta pois. Sen jälkeen hän sytyttäisi roskakasan bensalla palamaan. Olen tottunut luottamaan siihen, että Retkulla on aina jokaisessa toimessaan mukana triplasti varovaisuutta ja hyvä suunnitelma kaiken mahdollisen pieleen menevän varalta. Siksi yllätyin ja kai vähän säikähdinkin kun Retku paahtoi hetki sitten ovesta sisään ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

Retku: "Mä tein juutuubit!!"

Minä: "Siis mitä teit?"

R: "No kyllähän mä tiesin, että tuossa pitää olla tosi varovainen ja olinkin, enkä mennyt pää edellä sytyttämään niitä."

M: "Siis mitä??"

R: "No tuu kattomaan mun ripsiä ja kulmakarvoja! Onneksi oli silmälasit!"

Tässä vaiheessa minä pomppasin ylös ja menin eteiseen, jossa seisoi Retku hieman lyhyemmillä ripsillä ja reunoiltaan kulotetuilla kulmakarvoilla varustettuna.

M: "MITÄ tapahtui??"

R: "No laitoin varmaan kaks desiä bensaa ja heitin tulitikun perään. Se vähän leimahti..."

Minä olin sanaton, mitä jos jotain olisi tapahtunut ja minä täällä vain nökötän sisällä? En olisi pitkään aikaan osannut ihmetellä, missä Retku viipyy, hän kun voi haahuilla ulkona monta tuntia ja ihmetellä maailman menoa.

R: "Tämän takia täällä pitää olla erityisen varovainen kaikessa, mitä tekee. Avun saaminen paikalle ja sairaalaan pääsy kestää hälytysajossakin tunnin verran."

Menin Retkun mukana ulos ihmettelemään toista sytytysyritystä ja siinä liekkejä katsellessamme Retku hymyili ilkikurisen näköisenä ja totesi:

R: "Luonto suorittaa valintaa. Joka päivä on valintakokeet ja tänään mä pääsin rimaa hipoen läpi."