"Noh, mennäänkö kotiin?"

Koko viime viikonlopun pakkasin apinan raivolla pientä yksiötäni laatikoihin ja jätesäkkeihin ja tein samalla myös raskaan työviikonlopun. Olin todella väsynyt kun heräsin sunnuntaina ja join kahvia kaksin käsin, että jaksaisin vielä tyhjentää keittiön ja kylpyhuoneen kaapit. Hain marketista lisää pahvilaatikkoja ja siellä ollessani muistin, että kello oli viisi iltapäivällä enkä ollut syönyt kuin kaksi keksiä. Eipä ihme, että väsytti! Kun pääsin kotiin, Retku soitti ja kyseli, miten pakkaaminen sujuu ja minä rupesin itkemään! Jep, näin hyvin sujuu pakkaaminen, kiitos kysymästä kulta. Nähdään aamulla!

Maanantaiaamu koitti sitten jännityksestä johtuen huonosti nukutun yön jälkeen. Vein vielä viimeisiä tavaroita roskiin ja joitakin pakkasin laatikoihin. Retku saapui ja pakkasimme hänen autonsa täyteen ja lähdimme matkaan. Retku halusi käydä isojen poikien lelukaupassa ja tankkaamassa, ja minä hakemassa sen haaveilemani viinitonkan. Kun asiat oli hoidettu, lähdimme huoltoasemalta, mutta Retku pysäytti auton ja kääntyi katsomaan minua kysyen: "Noh, mennäänkö kotiin?" Hymy levisi molemmilla korvasta korvaan kun vastasin: "Mennään."

Matkalla olin niin väsynyt, että en saanut montaakaan järkevää lausetta suustani ja kuuntelin vain puolella korvalla Retkun juttelua. Yritin selittää puolinaista käytöstäni sanomalla, että korvien välissä ei nyt liiku mitään, mutta suustani tuli tilannetta hyvin kuvaava lause: "Mulla on nyt aivojen väli ihan offline-tilassa." No, tulipa selväksi, että aivotoimintaa ei oikein ole...

Pääsimme punaisen tuvan pihaan, kannoimme tavarani sisään ja päätin aloittaa heti niiden purkamisen, sillä tiesin, että jos istun hetkeksi, en saa itseäni enää liikkeelle. Vajaan kolmen tunnin kuluttua sain huikata Retkulle: "Sulla on nyt emäntä asettunut taloksi, kaikki tavarat on purettu ja laitettu paikoilleen!" Retku toi minulle lasin viiniä, kilistimme laseja ja Retku taisi siinä sanoa: "Tervetuloa maalle!"

Lopun päivää pyörin ympyrää, tein vähän ruokaa, pyörin taas ympyrää ja ihmettelin. Mitäs nyt tehdään? Mitä kotona yleensä tehdään? Ai nytkö mä vaan istun tähän sohvalle ja luen vaikka kirjaa? Oho. Illalla lämmitimme saunan ja yritimme katsoa elokuvaa, mutta kumpikin pilkki sohvalla, joten menimme nukkumaan, sillä seuraavalle päivälle olisi ohjelmassa pihahommia.

Tiistaiaamuna katsoimme edellisen illan elokuvan loppuun (sotaleffa, jota katsoessani itkin viitisen kertaa ja ilmoitin Retkulle, että en katso kyseistä elokuvaa enää koskaan...), puimme lämpimästi ja menimme koleaan syyssäähän aloittamaan pihahommia. Tarkoituksena oli tehdä konesuojaan tilaa kolmelle lautapinolle, jotta saisimme ne talvelta suojaan katoksen alle. Lopulta teimmekin kokonaiselle viikolle kaavaillut hommat valmiiksi! Vuorotellen jompikumpi oli jo valmis menemään sisälle ja jatkamaan "sitten joskus" ja toinen tsemppasi, että "No tehdään tämä vielä niin onpahan sitten tehtynä!" Illalla vähän ennen pimeää kömmimme takaisin sisälle, söimme hyvin ja lämmitimme saunan. Totesimme, että eipähän tarvitse koskaan miettiä, että olisi liian vähän aikaa parisuhteelle, sillä yksinään tuollaisia hommia ei edes jaksaisi tehdä vaan siihen tarvitaan kaksi, että homma hoituu kohtuullisessa ajassa.

Päivän aikana Retkun työkaveri kävi lapsiensa kanssa kahvilla ja lapsille jutellessaan Retku sanoi: "Meillä olis täällä jätskiä!" Vatsanpohjassani lehahti perhosparvi lentoon. Meillä! Muistan saman tunteen seurustelumme alkuajoilta, kun Retku kysyi ruokakaupassa: "Onko meillä maitoa?" Niin arkinen lause tuntui aivan uskomattoman hienolta. Mietin silloin, että kuulikohan kaikki, TUO mies kysyi multa, että onko meillä maitoa! Kuulitteko?!!

Tämän viikon lauantaina vanhempani tulevat hakemaan pienen kuorman tavaroitani, jotka menevät heille säilytykseen. Sunnuntaina luovutan vuokrayksiöni avaimet ja sen jälkeen olen virallisesti punaisen tuvan asukas. Jännittävää!!

Pahvilaatikkoja ja autioituva asunto

Aion myydä suurimman osan huonekaluistani netissä, mutta sohvaa ja keittiön pöytääni en myy vaan otan mukaani punaiseen tupaan. Keittiön pöytä on lähes 60 vuotta vanha, pappani on ostanut sen ensimmäisellä palkallaan, joten pöydän tunnearvo on rahassa mittaamaton. Eilen aamulla leivoin kinkkupiirakan, sillä Retku oli tulossa työkaverinsa kanssa työkaverin pakettiautolla hakemaan sohvaa ja pöytää ja tämä ihana mies oli kieltäytynyt ottamasta bensarahoja saati vaivanpalkkaa autonsa lainasta ja kantoavusta. Pitihän siinä nyt edes kahvit keittää ja tarjota kinkkupiirakkaa kun muuta korvausta mies ei huolinut.

Eilen illalla vietimme romanttista kynttiläillallista lattialla istuen. Retku tarjosi illallisen, pitsaa ja olutta, ja minä sytytin kynttilän. Kilistimme olutpulloja viimeisen illan kunniaksi. Vatsanpohjassa tuntui jännityksen ja uuden tilanteen aiheuttama kihelmöinti. Minä olen asunut jonkun kanssa viimeksi kuusi vuotta sitten ja Retku seitsemän vuotta sitten. Mitenhän siihen tottuu, että joku muukin sotkee paikkoja? Myöhemmin ystävämme tuli käymään ja ilta sujui rennoissa merkeissä jutellen muutosta ja oikeastaan kaikesta muustakin. Ystävä (koodinimeltään Blondi) lupasi tulla käymään meillä ja uhkaili olevansa yövieraanakin usein. Saas nähdä, pitääkö Blondi lupaustaan!

Viime yö oli viimeinen yhteinen yö kaupunkiasunnossani tai ainakin viimeinen yö vanhassa sängyssäni, sillä päivällä tuli sängyn ostaja, joka lopulta nappasi pienellä korvauksella mennessään myös eteisen kokovartalopeilin. Myös vanha työpöytäni meni kaupaksi tänään. Eilen joku kävi ostamassa parvekkeen pöydän ja huomenna joku toinen hakee parvekkeen penkin. Asunnossa on tällä hetkellä enää neljä tuolia, tv-taso, pieni olohuoneen pöytä ja pyykkiteline. Jokainen kirjoitettu kirjain kaikuu kolminkertaisena seinistä ja jokainen ääneen sanottu sana toistaa itsensä ja jää kimpoilemaan tyhjään tilaan. Kaapit ovat vielä täynnä rojua ja rompetta, ja niiden pitäisi mystisesti viikonlopun aikana siirtyä laatikoihin ja jätesäkkeihin. Menin nimittäin juuri lupaamaan puhelimessa Retkulle, että kaikki on pakattuna maanantaiaamuun mennessä! Aion nukkua jäljellä olevat yöt vieraspatjalla lattialla. Jännittävää olla retkellä omassa asunnossaan!

Maanantaiaamuna alkaa siis tavaroiden siirtely punaiseen tupaan ja laitoin itsekseni meille aikarajaksi keskiviikkoillan, jolloin kaikkien tavaroiden pitäisi olla vietynä pois. Asuntoon jää kuitenkin jonkin verran tavaraa, sillä vanhempani tulevat ensi viikonloppuna hakemaan kuorman, joka menee heille säilöön. Kun kaikki tavarat ovat oikeissa osoitteissa, aion ostaa pullon (noh, oikeastaan koko kolmen litran hanapakkauksen) lempparivalkkariani, nostaa jalat pöydälle ja ihmetellä maailman menoa punaisessa tuvassa. Yhden illan sallin itselleni istua paikallani, mutta sen jälkeen alkavat syystyöt, jotta punaisen tuvan piha saadaan talviteloille.

Tyhjät laatikot huutavat nimeäni, joten nyt jatkan pakkaamista, jotta urakka tulisi joskus valmiiksi. Seuraava tilannekatsaus takuuvarmojen muutossa tapahtuneiden kommellusten kera tuleekin sitten jo punaisesta tuvasta. Siellä muuten toimii netti pelkästään yhdessä huoneessa ja sielläkin vain silloin kun on pilvinen sää! Ja jos haluaa puhua puhelimeen ilman, että puhelu pätkii, kohisee ja katkeilee, se on mahdollista ainoastaan siinä samaisessa huoneessa...

Päätöksiä

15.8. teimme Retkun kanssa päätöksen. Seuraavana päivänä minä irtisanoin vuokrasopimukseni kolmekymmentäneliöisestä kerrostaloyksiöstä kaupungin keskustassa ja aloimme suunnittelemaan muuttoani ihanaan omakotitaloon keskellä metsää. Olin käynyt talossa, punaisessa tuvassa, yli kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran ja rakastunut ensisilmäyksellä. Talossa jopa tuoksuu kodilta. Kun pihassa nousee autosta, tuntuu kuin joku nostaisi selästä pois suuren painolastin. Ajatus rauhoittuu, mieli tasoittuu ja tekee mieli vain istua hiljaa kuistilla kahvikuppi kädessä. Retku kutsuu paikkaa omaksi aikakoneekseen - siellä ollessa voi kuvitella, että maailma liikkuu vähän hitaammin. Paikka on niin ihana, että tähän asti suorastaan ahdisti joka kerta kun sieltä piti lähteä pois. Kun auton renkaat koskettivat pitkän hiekkatien jälkeen asfalttia, kurkkua kuristi, kummallinen paino laskeutui rinnan päälle ja teki mieli kääntyä heti takaisin.

Suunnitelmamme minun muutostani eroavat kuitenkin toisistaan aika paljon. Minä mietin lyhtyjä etukuistin tolppiin, keittiöön verhoja, olohuoneeseen uutta mattoa. Retku pyörittelee silmiään kun kerron, minkälainen jouluvalo talon pienempään makuuhuoneeseen sopisi. Hän itse on suunnitellut enemmän käytännön asioita kuten paikkaa minun vaatteilleni ja tavaroilleni. Mitä, onko niilläkin jotain merkitystä? Mä vain näen itseni lämmittämässä taloa kotoisasti puilla, tekemässä ruokia leivinuunissa ja saunomassa puusaunassa. No, onneksi toinen meistä ajattelee myös käytännön asioita. Minä taidan olla vähän taivaanrannanmaalari kun toinen taas on enemmän mallia "tämä on ongelma ja tässä on ratkaisu". Hänellä on aina olemassa kaikkeen suunnitelma, varasuunnitelma ja hätäsuunnitelma. Minä ikäänkuin liihottelen sitten mukana.

En ole kuitenkaan täysin haihattelija, sillä tiedän kyllä, että talvi pelkästään puulämmitteisessä talossa ei ole mitään lomailua. Eikä myöskään iso piha, joka täytyy aurata lumesta (traktori on taivaan lahja!) tai melkein kymmenkilometrinen hiekkatie, jossa se aura-auto ei käy ehkä ihan niin usein kuin nykyisen kerrostaloyksiöni pihassa.. Varsinaista lomailua ei ole sekään, että juomavesi ja peseytymisvesi haetaan kylältä kymmenen kilometrin päästä. Tiedän myös sen, että kun ystävät ovat kaikki vähintään tunnin ajomatkan päässä, illat voivat olla pitkiä varsinkin jos Retkukin on töissä. Mutta onnekseni olen pienestä pitäen viihtynyt omissa oloissani. Ala-asteikäisenä minulla oli oma pieni piilopaikka kotimme lähellä, jossa saatoin istua parikin tuntia ihmetellen maailman menoa ja kuunnellen omia ajatuksiani.

Parasta punaiseen tupaan muuttamisessa on kuitenkin se, että siellä saan asua sen ihmisen kanssa, jonka kanssa voin istua keittiön pöydän ääressä viisi tuntia ja jutella tauotta kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Jonka kanssa voin olla etukuistilla kahvikuppien kanssa kolme tuntia sanomatta mitään. Jonka vierestä herään uuteen päivään ja tunnen itseni onnekkaaksi. Jonka kahvikuppia tiskatessani hymyilen.

Tervetuloa lukemaan kertomuksia isosta askeleestani ja elämästäni vähän erilaisissa oloissa :)

Ps. Pyysin Retkua auttamaan kun yritin keksiä meille lempinimiä tänne. Hänen ehdotuksensa Retku ja Rinsessa pääsivät käyttöön :)