Päätöksiä

15.8. teimme Retkun kanssa päätöksen. Seuraavana päivänä minä irtisanoin vuokrasopimukseni kolmekymmentäneliöisestä kerrostaloyksiöstä kaupungin keskustassa ja aloimme suunnittelemaan muuttoani ihanaan omakotitaloon keskellä metsää. Olin käynyt talossa, punaisessa tuvassa, yli kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran ja rakastunut ensisilmäyksellä. Talossa jopa tuoksuu kodilta. Kun pihassa nousee autosta, tuntuu kuin joku nostaisi selästä pois suuren painolastin. Ajatus rauhoittuu, mieli tasoittuu ja tekee mieli vain istua hiljaa kuistilla kahvikuppi kädessä. Retku kutsuu paikkaa omaksi aikakoneekseen - siellä ollessa voi kuvitella, että maailma liikkuu vähän hitaammin. Paikka on niin ihana, että tähän asti suorastaan ahdisti joka kerta kun sieltä piti lähteä pois. Kun auton renkaat koskettivat pitkän hiekkatien jälkeen asfalttia, kurkkua kuristi, kummallinen paino laskeutui rinnan päälle ja teki mieli kääntyä heti takaisin.

Suunnitelmamme minun muutostani eroavat kuitenkin toisistaan aika paljon. Minä mietin lyhtyjä etukuistin tolppiin, keittiöön verhoja, olohuoneeseen uutta mattoa. Retku pyörittelee silmiään kun kerron, minkälainen jouluvalo talon pienempään makuuhuoneeseen sopisi. Hän itse on suunnitellut enemmän käytännön asioita kuten paikkaa minun vaatteilleni ja tavaroilleni. Mitä, onko niilläkin jotain merkitystä? Mä vain näen itseni lämmittämässä taloa kotoisasti puilla, tekemässä ruokia leivinuunissa ja saunomassa puusaunassa. No, onneksi toinen meistä ajattelee myös käytännön asioita. Minä taidan olla vähän taivaanrannanmaalari kun toinen taas on enemmän mallia "tämä on ongelma ja tässä on ratkaisu". Hänellä on aina olemassa kaikkeen suunnitelma, varasuunnitelma ja hätäsuunnitelma. Minä ikäänkuin liihottelen sitten mukana.

En ole kuitenkaan täysin haihattelija, sillä tiedän kyllä, että talvi pelkästään puulämmitteisessä talossa ei ole mitään lomailua. Eikä myöskään iso piha, joka täytyy aurata lumesta (traktori on taivaan lahja!) tai melkein kymmenkilometrinen hiekkatie, jossa se aura-auto ei käy ehkä ihan niin usein kuin nykyisen kerrostaloyksiöni pihassa.. Varsinaista lomailua ei ole sekään, että juomavesi ja peseytymisvesi haetaan kylältä kymmenen kilometrin päästä. Tiedän myös sen, että kun ystävät ovat kaikki vähintään tunnin ajomatkan päässä, illat voivat olla pitkiä varsinkin jos Retkukin on töissä. Mutta onnekseni olen pienestä pitäen viihtynyt omissa oloissani. Ala-asteikäisenä minulla oli oma pieni piilopaikka kotimme lähellä, jossa saatoin istua parikin tuntia ihmetellen maailman menoa ja kuunnellen omia ajatuksiani.

Parasta punaiseen tupaan muuttamisessa on kuitenkin se, että siellä saan asua sen ihmisen kanssa, jonka kanssa voin istua keittiön pöydän ääressä viisi tuntia ja jutella tauotta kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Jonka kanssa voin olla etukuistilla kahvikuppien kanssa kolme tuntia sanomatta mitään. Jonka vierestä herään uuteen päivään ja tunnen itseni onnekkaaksi. Jonka kahvikuppia tiskatessani hymyilen.

Tervetuloa lukemaan kertomuksia isosta askeleestani ja elämästäni vähän erilaisissa oloissa :)

Ps. Pyysin Retkua auttamaan kun yritin keksiä meille lempinimiä tänne. Hänen ehdotuksensa Retku ja Rinsessa pääsivät käyttöön :)